The Crownin marraskuussa ilmestyvää kolmatta kautta odotellessa voi alkaa jo virittäytyä brittihovin tunnelmiin ihan perinteisen kirjan voimalla. Luin kesällä Antonio Caprarican elämäkertateoksen Elisabet II – Kuningatar ja nainen (Minerva 2017), joka käsittelee kuningatar Elisabetin pitkää ja uskomatonta elämää. Mainio lukusuositus syksyn pimeisiin iltoihin, ja tämä ei edes ole maksettu mainos! 😀

Ostin kirjan ihan tuoreeltaan muutama vuosi sitten, mutta vasta nyt kesällä sain viimeinkin aikaiseksi lukea sen. Ajattelin jakaa hieman ajatuksiani kirjasta, sillä onhan teema jälleen ajankohtainen The Crownin ja ehkä myös lähestyvän joululahjasesongin myötä.

Antonio Caprarica on italialainen palkittu toimittaja, joka on asunut Britanniassa vuosikymmeniä ja tavannut kuningatar Elisabetin henkilökohtaisesti useamman kerran. Muutama vuosi sitten ilmestynyt kirja kuvailee Britannian pitkäaikaisimman hallitsijan taivalta suojellusta lapsuudesta karikkojen ja aviokriisi(e)n läpi kuningattareksi ja kansalliseksi ikoniksi, joka nauttii nyt vanhoilla päivillään elämänmittaisen työn synnyttämää arvostusta.

Caprarican etu on se, että hän ei ole britti. Mies tuntee Windsorien historian ja brittiläisen yhteiskunnan, mutta ei ole isänmaallisuuden tai aatteen sokaisema. Hän ei kaunistele kuninkaallisen perheen sisäisiä ongelmia tai monarkian kokemia aallonpohjia, vaikka itse päähenkilö kuningatar Elisabet säästyykin kärkevimmältä kritiikiltä.

Kirja alkaa aivan Elisabetin lapsuudesta, joka on kuin toinen maailma. Kuningattaren elämäkerta on pääpiirteissään niin tunnettu, että sitä tuskin tarvitsee toistaa sen yksityiskohtaisemmin. Elisabetin setä luopui kruunusta vuonna 1936, mikä yhdessä toisen maailmansodan kanssa laittoi stopin onnelliselle ja huolettomalle lapsuudelle, vaikka perhe olikin hyvin tiivis nelikko vielä Elisabetin isän valtaannousun jälkeenkin.

Teini-ikäinen Elisabet rakastui muun suvun kammoksumaan Kreikan prinssi Philipiin, joka oli tittelistään huolimatta köyhä, ”epäbrittiläinen” ja sisartensa natsiyhteyksien tahrima. Elisabet sai lopulta tahtonsa läpi ja avioitui Philipin kanssa 21-vuotiaana. Isän varhainen kuolema teki vain 25-vuotiaasta ja yksinkertaisesti tehtäväänsä huonosti valmennetusta prinsessasta kuningattaren. Caprarica etenee loogisesti, ja kerronta on soljuvaa. Teksti pysyy sopivan kevyenä, mikä oli mukava yllätys, sillä ennakkoon odotin elämäkerran olevan kuivaa luettavaa.

Caprarica ei kaihda juoruja. Toisaalta kirjailijalla ei ole mitään syytäkään jättää niitä väliin, sillä samoista asioista on kirjoitettu tuhansia kertoja ennenkin, ja tapahtumista alkaa olla jo yli 50 vuotta aikaa. Minusta oli erittäin kiinnostavaa lukea juurikin Elisabetin ja Philipin suhteen alusta sekä avioliiton ensimmäisistä vuosikymmenistä. Olen itse 90-luvun puolivälin lapsi, joten kuningattaren valtakauden alkuvuosikymmenet ovat minulle vieraampia. Minun syntyessäni Elisabet ja Philip olivat jo seitsemänkymppisiä. Tunsin Elisabetin lapsuuden ja valtakauden alkupuolen tapahtumat ennakkoon pääpiirteissään, mutta kirjasta sai paljon uutta tietoa ja syvempää näkökulmaan.

Esimerkiksi Philipin (kirjan mukaan) kymmenistä syrjähypyistä kerrottaan peittelemättä. En listaa tähän kaikkea, mutta minulle tuli uutena tietona tällainen juoru, että prinssillä olisi ollut pidempi sivusuhde Kentin prinsessa Alexandran, kuningatar Elisabetin serkun, kanssa.

Täytyy kuitenkin muistaa, että kuninkaallisia koskevia juoruja on usein vaikeaa todentaa tosiksi. Kaikki kuninkaallisista kertovat teokset tarvitsevat jotain sensaatiomateriaalia otsikoihin lukijoiden houkuttelemiseksi, ja Caprarica ei muutenkaan ole missään nimessä puolueettoman objektiivinen, vaikka elämäkerrasta onkin kysymys.

Toimittajilla on toki lähteensä, ja kuninkaallisen perheen kanssa työskennelleistä tuhansista ihmisistä löytyy aina joku antamaan kommentteja, mutta ”yleisestä käsityksestä” huolimatta emme koskaan saa tietää monestakaan asiasta, mitä todella tapahtui tai mitä kuningatar Elisabet ja prinssi Philip oikeasti ajattelivat milloin mistäkin.

Monia kiinnostaa varmasti eniten kuninkaallisen perheen sisäiset suhteet, ja niistä kirjassa kerrotaan paljon. Elisabet itse kasvoi lämminhenkisessä perheessä, ja kirjan harvat suoran poikkipuoliset sanat Elisabetia kohtaan koskevatkin kuningattaren äitiyttä. Kirja ei ole erityisen kovasanainen, ja muistaakseni asiaa kuvailtiin niin, että äidinvaisto ei tullut luontaisesti, mutta nuorempien lasten ja lastenlasten kohdalla tilanne parantui. Elisabet ei tietenkään ole ensimmäinen brittimonarkki, jolla on vaikea ja mutkikas suhde esikoiseensa, vaan ilmiö tuntuu suorastaan toistuvan muutaman sukupolven välein.

Elisabetin ja Philipin avioliiton ensimmäisiä vuosikymmeniä kuvaillaan haastaviksi, vaikka tietysti moni asia heidän liitossaan ei varmaan ollut erityisen poikkeava siihen aikaan. Kirja käsittelee hiukan myös Elisabetin suhdetta miniöihinsä ja muihin Windsor-sukulaisiin kuin myös alaisiin ja esimerkiksi pääministereihin. Kirja on sen verran uusi, että valitettavasti herttuatar Catherinesta ei ole paljon tekstiä. Herttuatar Meghanin liittymisestä kuninkaalliseen perheeseen ei ollut kirjoitushetkellä vielä tietoakaan.

Kuningatar Elisabet on aivan toisenlaisen aikakauden tuotos, ja Caprarica kuvailee kirjassa oivaltavasti myös sitä, miten monarkian suhde julkisuuteen on muuttunut. Radiopuheista ja suorana lähetyistä kruunajaisista on tultu pitkälle. Taika on rauennut, ja tilalle on tullut ehkä hiukan toisenlainen taika. Elisabetin isoäidin kuningatar Maryn kerrotaan tälläytyneen joka päivä tiaraan ja iltapukuun illallista varten. Nykyään monet ihailevat brittihovin nuoria herttuattaria juuri heidän tavallisuutensa ja lähestyttävyytensä vuoksi.

Minunlaisilleni uteliaille silmäpareille Caprarica tarjoaa kiinnostavan kokonaisuuden, joka valottaa Elisabetin elämää ja perhesuhteita huippuineen ja aallonpohjineen. Kirja avaa hallitsijan elämän yksinäisyyttä ja rajoituksia yleisellä tasolla, ja kertoo myös konkreettisesti kuningattaren arkipäivien kulusta. Caprarica tekee monia havaintoja brittiläisestä yhteiskunnasta, monarkiasta ja sen muutoksesta.

Kirja on kepeä, mutta kattava elämäkerta kuningatar Elisabetista ja Windsorin suvun viimeisestä noin sadasta vuodesta, mutta kehotan lukijaa laittamaan jäitä hattuun erityisesti ihmissuhdedraamojen kohdalla. Kaiken kaikkiaan kuitenkin oikein mainio opus. Itse en välitä lukea lööppilehtien älyttömiä klikkiotsikoita ja ylilyöntejä, ja perinteistä kirjaa lukemalla välttää sopivasti sellaiset, mutta samaan aikaan kirja onnistuu pysymään sopivan viihteellisenä