Prinssi Williamin vierailu Israelissa nosti jälleen esiin kysymyksen kuninkaallisten poliittisuudesta

Ovatko kuninkaalliset poliittisia? Kysymys on jälleen käynyt monen huulilla viime aikoina, sillä Britannian prinssi William on parhaillaan historiallisella vierailulla Israelissa ja Palestiinalaisalueilla, ja vasta viime viikolla kansainvälinen media ruoti Espanjan kuningas Felipen tapaamista Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin kanssa. Aihe on erittäin mielenkiintoinen ajankohtaisuutensa lisäksi, joten minäkin halusin tunkea oman lusikkani soppaan. Postauksesta tuli aika pitkä, mutta aihe on niin kiinnostava!
Perinteinen vastaus ensimmäisen lauseen kysymykseen on, että kuninkaalliset eivät ole poliittisia. Eurooppalaisten monarkkien valta on nykyisin seremoniallista, ja todellinen päätösvalta on pääministereillä ja parlamenteilla. Ja niin sen pitääkin olla. Modernien monarkioiden ytimessä on kuninkaallisen perheen neutraalius ja rooli valtion pr:n ydinhenkilöinä sekä julkisuuden käyttäminen yleishyödyllisten asioiden ajamiseen.  Kuninkaallisilla ei ole vapautta ottaa kantaa asioihin, ja heidän vahvuutensa on olla päivänpolitiikan yläpuolella ja toimia koko kansaa yhdistävänä tekijänä. Olisi kuitenkin hölmöä kiistää, ettei kuninkaallisilla olisi mitään poliittista merkitystä. Hallitsija on valtionpää, ja kuninkaalliset toimivat aktiivisesti diplomatian parissa, ja ovat myös mediakiinnostavuudeltaan ylivoimaisia moniin poliitikkoihin verrattuna.
Itse sanoisin, että politiikkaa ja kuninkaallisia ei voi täysin erotella toisistaan. Vaikka he ovat itse puolueettomia, he edustavat kuitenkin aina maataan, ja toimivat sen mukaan, miten maan valtaapitävät, yleensä siis hallitus, on linjannut. Kuningasperheillä on usein myös jonkinlainen arvojohtajan rooli, ja heidän tekemisillään on yhteiskunnallista vaikutusta. Arvojohtajuudesta puhumme enemmän postauksen loppupuolella, mutta voimme miettiä esimerkiksi perinteisiä perhearvoja. Normaalisti henkilökohtaiset valinnat vaikkapa avioliitosta eivät ole kuninkaallisille samalla tavalla täysin yksityisiä. Yksikään kuninkaallinen perhe ei taida olla enää täysin ”tahraton” ja skandaaleilta välttynyt, mutta kuninkaallisilta yhä odotetaan esimerkillisyyttä, ja heidän valintansa ja toimintansa heijastelevat tietyssä määrin myös yhteiskunnan asenteiden muutoksia. Tarkastellaan hieman lähemmin, millaisia tapauksia lähihistoriassa on viime vuosikymmeninä ja ihan viime aikoinakin nähty politiikan ja arvojohtajuuden saralla.
Embed from Getty Images

Kuninkaalliset tittelit, osa III: muut kuninkaalliset

On aika kolmannelle ja samalla viimeiselle arvonimipostaukselle! Ensimmäinen osa käsitteli hallitsijoita, toisessa paneuduttiin kruununperillisten omiin erikoistitteleihin ja tänään jatketaan muiden ”rivikuninkaallisten” kanssa. Ei sitten muuta kuin asiaan, sitä riittääkin. Tästä tuli nimittäin varmasti koko blogin kaikkien aikojen pisin postaus, joten suosittelen lukemaan ajan kanssa. Aina saa myös kysyä, jos jokin jää epäselväksi tai kaipaat lisätietoa jostain.
Lähdetään liikkeelle Ruotsista, se on aina suomalaisille tutuin. Rivikuninkaalliset, eli kaikki muut paitsi hallitsija(pari) ja kruununperijä, ovat yksinkertaisesti Ruotsin prinssejä/prinsessoja HKKpuhuttelulla. Tällä hetkellä puhutteluun ja arvonimeen ovat oikeutettuja kuninkaan lapset ja kaikki lapsenlapset. Arvonimet periytyvät myös naisilta, eli prinsessa Madeleinenkin lapsilla on kuninkaalliset tittelit. Aiemmin näin ei ollut, ja kuninkaan neljästä sisaresta kolme tunnetusti menetti arvonimensä avioituessaan ei-kuninkaallisen kanssa. ”Hagaprinsessat” Margaretha, Désirée ja Christina käyttävät isoisänsä heille myöntämiä kohteliaisuustitteleitä, ja esimerkiksi Christina on prinsessa Christina, rouva Magnuson. Christina, Margaretha ja Désirée eivät kuitenkaan ole enää Ruotsin prinsessoja eivätkä oikeutettuja HKK-tyyliin. Poikkeuksen tekee Birgitta, joka avioitui saksalaisen prinssin kanssa ja sai siten pitää syntymäarvonimensä.
Ruotsissa kuninkaallisille jaetaan myös omat herttuakunnat. Niiden valinnassa vaikuttavat perillisen ja maakunnan painoarvo, historia ja henkilökohtaiset syyt. Kuningas päättää herttuakunnat, mutta oletettavasti saa jonkinlaista konsultointia asiasta. Kruununprinsessa Victorian herttuakunta on Länsi-Götanmaa, jossa sijaitsee maan toiseksi suurin kaupunki Göteborg. Prinssi Gabriel sai Taalainmaan, josta hänen äitinsä prinsessa Sofia on kotoisin. Suvun tuorein tulokas prinsessa Adrienne on kruununperimyksessä viimeisenä, ja sai pienen Blekingen maakunnan.
Embed from Getty Images
Ruotsin prinssi Carl Philip, Värmlannin herttua perheineen. Prinsessa Sofia on avioliittonsa myötä Ruotsin prinsessa ja Värmlannin herttuatar. Pojista prinssi Alexander on Södermanlandin herttua ja prinssi Gabriel Taalainmaan herttua.

Kuninkaalliset tittelit, osa II: kruununperilliset

Postaussarjan toisessa osassa perehdymme kruununperijöiden arvonimiin Euroopan hoveissa. Kurkkaa ensimmäinen postaus hallitsijoiden titteleistä täältä!
Arvonimissä on paljon vaihtelua, mutta kaikille yhteinen käytäntö on kuitenkin kruununperijän tittelin erottuminen jotenkin muista prinsseistä ja prinsessoista. Tapoja tehdä tämä ero on sitten useita. Tähän alkuun voi vielä kollektiivisesti todeta, että kaikkien kruununperijöiden puhuttelutyyli on hänen kuninkaallinen korkeutensa, Monacoa ja Liechtensteinia lukuun ottamatta. Postaus lähtee liikkeelle yksinkertaisimmista arvonimistä kohti moniosaisempia.
Suomalaisille tutuin kruununperillisen arvonimi on Pohjoismaiden kuningashuoneissa käytössä oleva kruununprinssi/prinsessa. Kaikki suomalaiset tuntevat kruununprinsessa Victorian, ja myös kruununprinssit Haakon ja Frederik Norjasta ja Tanskasta ovat varmasti tuttuja. Lisäksi Ruotsissa kaikille kuninkaallisille jaetaan syntyessä oma herttuakunta, ja Tanskassa kaikilla kuningatar Margareetan jälkeläisillä on Monpezatin kreivin arvonimi, mutta nämä tittelit eivät liity kruununperijän asemaan. Yleisesti pohjoismainen kruununprinssi-nimitys on epäilemättä vaikuttanut siihen, että suomalaisessa lehdistössä usein virheellisesti nimitetään kaikkia kruununperillisiä kruununprinsseiksi, mutta useassa kuningashuoneessa on käytössä ihan oma tittelinsä.
Embed from Getty Images
Pohjoismaiden kruununperijät puolisoineen

Kuninkaalliset tittelit, osa I: hallitsijat

Kuninkaallisten arvonimet aiheuttavat paljon hämmennystä, eikä ihmekään, sillä niitä on lukemattomia erilaisia ja käytännöt vaihtelevat eri maissa. Kuninkaallisilla on myös usein enemmän kuin yksi arvonimi, minkä lisäksi lehdistön ja kansan suuhun vakiintuvat nimitykset sekoittavat pakkaa entisestään. Tämän kolmiosaisen postaussarjan on tarkoitus antaa yleiskuva nykyisten monarkioiden titteleistä ja näin selventää arvonimiviidakkoa. Nyt ensimmäisessä osassa puhumme hallitsijoista, ensi viikolla jatkamme kruununperijöillä ja kolmannessa osassa käsitellään muut kuninkaalliset.
Arvonimet perustuvat lakeihin ja perinteisiin. Esimerkiksi hallitsijan arvonimi voi olla lakiin kirjattu, samoin kruununperijän, mutta osittain kyse on myös henkilökohtaisista päätöksistä, joihin vaikuttavat perinteet ja historia, yhteiskunnallinen tilanne ja poliittinen neuvonanto. Monarkioissa on kuitenkin aika vahvat perinteet, joiden perusteella arvonimiä jaetaan. Muutoksiakin tapahtuu ajan myötä, toisissa hoveissa vähän hitaammin kuin toisissa. Ruotsin kuningashuone olisi hyvin erilainen, jos kruununperijäksi kelpaisi edelleenkin vain mies, ja arvonimet eivät periytyisi myös naisilta – silloin maassa olisi kruununprinssi Carl Philip ja hänen lapsensa prinssit Alexander ja Gabriel. Victoria ja Madeleine olisivat tätiensä tapaan menettäneet arvonimensä ja asemansa avioliittojensa myötä, ja lapset olisivat sukunimeltään Westling ja O’Neill.
Arvonimistä on toisinaan vaikea kirjoittaa suomeksi, kun oikeita käännöksiä ei ole, mutta yrittäkäämme silti. Kysykää siis ihmeessä, jos jokin jää epäselväksi. Yleistasolla titteleihin kuuluu se varsinainen arvonimi/-nimet (kuningas, prinssi, herttua, kreivi jne.) ja lisäksi style, jolle ei ole kunnollista suomennosta, mutta käytän sanaa puhuttelutyyli. Se kertoo nimensä mukaisesti, miten kuninkaallista puhutellaan; onko henkilö esimerkiksi hänen majesteettinsa (HM) tai hänen kuninkaallinen korkeutensa (HKK). Nämä eivät ole pelkästään kuninkaallisiin liittyviä asioita, vaan vastaavaa protokollaa löytyy myös tasavalloista. Suomessa istuvaa presidenttiä puhutellaan aina Herra/Rouva Tasavallan Presidentiksi, ja aseman entinen haltija on Herra/Rouva Presidentti. Ulkoministeriömme sivuilla kerrotaan myös, että mm. ulkomaisista valtionpäistä, ulkomaisista istuvista pää- ja ulkoministereistä sekä suurlähettiläistä käytetään puhuttelumuotoa His/Her Excellency eli hänen ylhäisyytensä.
Embed from Getty Images

Kreikan kuningasperheen tarina

Pääsiäisen aikaan tuli kuluneeksi 155 vuotta siitä, kun Tanskan prinssi Vilhelm valittiin Kreikan kuninkaaksi vuonna 1863. Olen jo pidemmän aikaan ajatellut, että olisi aiheellista avata Kreikan kuningasperheen taustaa, kun he kuitenkin eri yhteyksissä vilahtelevat, vaikka eivät olekaan enää hallitsevia kuninkaallisia. Perheellä on hyvin tiiviit sukusiteet moniin Euroopan kuningasperheisiin, joten he ovat varsin tuttuja näkyjä kuninkaallisissa tapahtumissa.
Tämä postaus käsittelee Kreikan modernin kuningaskunnan historiaa 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Tanskalaislähtöinen dynastia hallitsi maata vain reilun sadan vuoden ajan, mutta millaiset sata vuotta se olikaan! Harvan kuningashuoneen lähihistoria on yhtä dramaattinen.
Kreikan historia käsittää useita erilaisia vaiheita ja maantieteellisiä alueita. Maasta kuitenkin tuli lyhytaikaisen tasavallan jälkeen moderni kuningaskunta vuonna 1832, ja sitä hallitsemaan valittiin prinssi Otto baijerilaisesta Wittelsbachin suvusta. Monarkia ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle helposti, sillä kuningas Otto hallitsi yksinvaltiaana, kunnes hänet pakotettiin taipumaan uuteen perustuslakiin. Taantumuksellinen kuningas ei oikein sopeutunut Kreikkaan, eikä esimerkiksi luopunut katolisesta uskonnostaan. Avioliittokaan ei tuottanut perillisiä, minkä lisäksi yhteydet politiikkaan nakersivat suosiota. Lopulta Otto ja kuningatar Amalia joutuivat maanpakoon vuonna 1862, ja maalle piti löytää uusi kuningas. Etsinnöissä käännettiin ensin katse Iso-Britanniaan ja kuningatar Victorian toiseksi vanhimpaan poikaan, mutta 1830-luvulla tehdyn kansainvälisen sopimuksen mukaan kukaan suurvaltojen hallitsevista suvuista ei saanut vastaanottaa Kreikan kruunua. Etsintöjä siis jatkettiin, ja muutamien saksalaisten ehdokkaiden jälkeen katseet kääntyivät Tanskan prinssi Vilhelmiin, josta tuli kuningas Yrjö I (engl. George).
Embed from Getty Images
Kuningas Yrjö
Vilhelm oli syntyjään Tanskan kuningas Kristian IX:n ja kuningatar Louisen toinen poika, ja hän oli vasta 17-vuotias ottaessaan Kreikan hallitsijan tehtävän vastaan 30. maaliskuuta 1863. Kuninkaana hän oli pidetty; demokraattisempi ja vältteli edeltäjänsä Oton virheitä. Kuningas Yrjö mm. opetteli puhumaan kreikkaa, ja näyttäytyi kansalaisille huomattavasti edeltäjäänsä enemmän. Yrjön aikana Kreikka myös laajensi alueitaan. Ulkopolitiikassa kuninkaan sisarukset olivat epäilemättä avuksi, sillä hänen vanhemmasta veljestään tuli tietysti aikanaan Tanskan kuningas, kun taas siskot Alexandra ja Dagmar avioituivat Ison-Britannian ja Venäjän kruununperillisten kanssa.
Kuningas Yrjön mukana Kreikan hallitsijasuku vaihtui Glücksburgin sukuun, jonka eri haarat hallitsevat tänä päivänä edelleen Tanskaa ja Norjaa. Koska Yrjö ja hänen jälkeläisensä olivat Tanskan kuningas Kristian IX:n mieslinjaisia jälkeläisiä, on Kreikan kuninkaallisilla tänä päivänäkin vielä Kreikan ja Tanskan prinssin/prinsessan arvonimet. Jos eurooppalaisten hallitsijasukujen nimet ja historia kiinnostavat, kannattaa lukea aiempi postaukseni aiheesta.

Lue loppuun