Kuluttamisen eettisyydestä on tullut arkipäiväinen puheenaihe. Viime vuosina julkisuudessa on puhuttu paljon länsimaiden kirjoittaman historian kääntöpuolesta, ja tässä kontekstissa myös kuninkaallisten jalokivien eettisyys nousee silloin tällöin esiin. Tämä on kiinnostava ja moderni näkökulma aihepiiriin, joten halusin ehdottomasti käsitellä sitä blogissa!
Kuninkaalliset jalokivet
Korut ovat monelle kuninkaallisharrastajalle jopa se kiinnostavin osa tätä touhua. Korujen merkitystä osana monarkian pehmeää valtaa ei pidä aliarvioida, ja ne ovat paljon arvokkaampia kuin metallin ja karaattien laskennallinen arvo. Kuninkaalliset jalokivet ovat historiallisia, kansallisia symboleita, mutta niihin liittyy myös ristiriitaisia tunteita.
Täytyy sanoa, että korut eivät mielestäni ole kuitenkaan mitenkään erityisesti tulilinjalla julkisessa keskustelussa. Itse asiassa aiheeseen törmää melko harvoin (ainakin oman somekuplani sisällä), mutta asia ponnahtaa esiin aina silloin tällöin eri yhteyksissä. Monarkian vastustajat tuovat mielellään esiin kuninkaallisten valtavat rikkaudet, ja toisinaan keskustelua syntyy yksittäisen korun tai kuninkaallisen pohjalta.
Odotan keskustelun jalokivien eettisyydestä lisääntyvän tulevaisuudessa. Ei ehkä ihan lähivuosina, mutta viimeistään sitten, kun joku Euroopan jäljellä olevista monarkioista kaatuu. Silloin tulee luultavasti ajankohtaiseksi pohtia sitä, mitä kruunun ja kuninkaallisten omaisuudelle tehdään.
Tähän aiheeseen ei ole oikeaa vastausta, ja tämä postaus kertoo vain sen, mitä itse ajattelen asiasta. Jaottelen kuninkaallisten jalokivien eettisyyttä koskevan ongelman karkeasti kahteen osaan; vanhoihin ja uudempiin koruihin. Kyse on samasta asiasta, eli korujen alkuperästä ja eettisyydestä, mutta näkökulma on erilainen. Aloitetaan perintökoruista.
Kolonialismin pitkä varjo
Tilin tekeminen siirtomaa-aikojen kanssa on monessa entisessä tai nykyisessä emämaassa kesken. Kesällä 2020 Euroopassa nähtiin Black Lives Matter -liikkeen myötä protesteja ja mielenosoituksia, joissa tulilinjalle joutui mm. perinteisesti arvostettujen kansallisten merkkihenkilöiden patsaita. Historia näyttää hyvin toisenlaiselta kolonialismin ja imperialismin uhrien näkökulmasta.
Korut ovat vain pieni osa laajempaa kokonaisuutta, sillä timantit eivät olleet ainoita arvomateriaaleja, joita kaukomailta tuotiin Eurooppaan. Tiarat ovat kuitenkin näkyvyytensä, arvokkuutensa ja kuninkaallisen statuksensa vuoksi hyviä symboleita siirtomaa-ajalle ja sen aikaiselle riistolle.
Merkittäviä siirtomaita/vaikutusalueita oli Ison-Britannian lisäksi mm. Alankomailla, Belgialla, Saksalla, Espanjalla, Ranskalla, Portugalilla ja Venäjällä. Korut ovat liikkuneet ajan saatossa naimakauppojen ja perintöjen myötä ympäri Eurooppaa, joten lienee turvallista sanoa, että ongelma koskettaa kaikkia kuninkaallisia kokoelmia.
Tiedämme paljon siirtomaa-ajan nurjista puolista ja vaikutuksesta paikallisiin yhteisöihin. On aika varmaa, että samanlaisella riistolla ne kuninkaallisiin holveihin päätyneet jalokivet on hankittu kuin muutkin arvoesineet ja materiaalit, joita emämaihin rahdattiin. Siirtomaavallan tarkoitus oli hyödyttää emämaata, ja vaikka osa järjestelmän seurauksista hyödytti paikallisväestöä tai ainakin osaa heistä jossain määrin, niin järjestelmän aate itsessään oli jo ongelmallinen sen lukuisten negatiivisten vaikutusten lisäksi.
Alla kuvassa kuningas Yrjö V ja kuningatar Mary vuonna 1911 Delhi Durbarissa eli intialaisissa kruunajaisissaan.
Esimerkki: Koh-i-Noor
Intiasta aikoinaan löydetty Koh-i-Noor on yksi maailman suurimmista timanteista. Sen tunnettu historia alkaa 1300-luvulta, ja seuraavien vuosisatojen aikana se oli monen eri hallitsijasuvun omistuksessa nykyisten Intian, Pakistanin ja Afganistanin alueilla. Timanttiin liittyy paljon epäonnisia ihmiskohtaloita, ja uskomusten mukaanhan se tuo huonoa onnea miehille.
Englantilaiset ottivat sotakeinoin haltuunsa Intian ja Pakistanin rajalla sijaitsevan Punjabin 1800-luvun puolivälissä, ja osana rauhansopimusta Koh-i-Noor vietiin Britanniaan “lahjana” kuningatar Viktorialle. Timanttia on sittemmin käytetty brittikuningatarten kruunajaiskruunuissa. Se on muiden kruununjalokivien tavoin esillä Lontoon Towerissa, kiinnitettynä kuningataräiti Elisabetin kruunuun (alla kuvassa).
Intia on vaatinut Koh-i-Nooria takaisin ensimmäisen kerran itsenäistyessään vuonna 1947. Vaatimuksia ovat esittäneet myös Pakistan ja Afganistan, mutta Britanniassa pyynnöt on torjuttu. Vuonna 2010 pääministeri David Cameron totesi, että jos he suostuvat yhteen pyyntöön, niin pian koko British Museum on tyhjä.
En usko Britannian luopuvan timantista helpolla, sillä palauttaminen kieltämättä avaisi portit loputtomalle kiistelylle tuhansista muista esineistä ja kyseenalaistaisi koko nykyisen museojärjestelmän. Ja kun vaatimuksia on tullut monelta taholta, niin kenelle timantti pitäisi palauttaa? Koh-i-Noor on vaihtanut omistajaa useita kertoja valloitusten ja petosten kautta.
Nämä asiat luovat kuitenkin jännitteitä ja jättävät jälkeensä katkeruuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Timantin historiasta voi lukea suomeksi tästä Seuran artikkelista.
Tiarat ovat osa kulttuuriperintöä
Koh-i-Noorin ja Rosettan kiven kaltaisten arvoesineiden tilanne on tietysti erilainen kuin kuninkaallisten korujen. Museoiden näyttelyesineiden joukossa on kappaleita, joilla on merkittävä erityisasema alkuperäisissä kotikulttuureissaan.
Korumateriaalien hankinta on tapahtunut kyseenalaisella tavalla alusmaissa, mutta kyseessä on kuitenkin “vain” raaka-aine. Korut on valmistettu Euroopassa, ja valmistajat ovat raaka-aineistaan maksaneet, samoin valmiin esineen ostaja. Niitä ei siis voisikaan samalla lailla vaatia palautettavaksi, mutta ongelma on toki samaa perua: emämaan käyttöön valjastettu raaka-aineteollisuus on pystytetty valtaamalla siirtomaa vahvemman oikeudella.
Erityisesti brittihovissa siirtomaahistoria on maan entisen ja nykyisen vaikutuspiirin laajuuden vuoksi merkittävä kysymys, joka myös tiedostetaan. Brittilehdissä on raportoitu, että kuninkaalliset eivät käytä tiaroja vieraillessaan tietyissä Kansainyhteisön maissa, joissa jalokivet muistuttavat liian pistävästi siirtomaahistoriasta.
Yleisellä tasolla ajattelen, että kaatuneen maidon perään on turha itkeä. Olipa kuninkaallisten korujen taustasta mitä mieltä tahansa, niin siellä hovien kokoelmissa ne nyt kuitenkin ovat. Kuninkaallisten käytössä korut sentään pääosin pysyvät osana yhteistä kulttuuriperintöä, jolloin niitä nähdään julkisuudessa ja niistä saadaan mahdollisesti jonkinlaista tietoakin. Mieluummin näin, kuin piilossa yksityisten keräilijöiden kokoelmissa.
Eettisyyttä miettiessä voidaan varmaan laskea plussaksi se, että korujen käyttöikä on pitkä. Monet korut ovat 100-200 vuotta vanhoja, ja moni uudempikin tiara on tehty vanhemmista kivistä.
Uudemmat lahjakorut arveluttavat
Vanhojen korujen kohdalla keskiössä on syylliskysymys historian tapahtumista ja se, miten riistolla hankittuihin esineisiin pitäisi suhtautua nykyisin. Uudempien kuninkaallisten lahjakorujen kohdalla kyse on symbolisen merkityksen lisäksi myös läpinäkyvyydestä ja korruptioriskistä.
Monet kuninkaalliset ovat saaneet ihan viime vuosikymmeninäkin korulahjoja ulkomailta, erityisesti Lähi-idästä ja Etelä-Aasiasta. Hiljattain esiin nousi herttuatar Meghanin lahjakorvakorut (postaus täällä), mutta kimaltelevia paketteja ovat saaneet kuningatar Elisabetin lisäksi ainakin herttuatar Camilla, kreivitär Sophie, prinsessa Diana, herttuatar Sarah sekä mahdollisesti myös herttuatar Catherine. Lahjakoruja löytyy myös monista muista hoveista.
Virallisilla vierailuilla yleensä vaihdetaan lahjoja diplomatian hengessä. Brittihovissa on selvät säännöt lahjojen vastaanottamiselle ja omistajuudelle, ja hovi julkaisee listoja kuninkaallisten saamista lahjoista. Usein isäntien lahjat ovat ihan tavallisia; kirjoja, paikallisia tuotteita, koriste-esineitä jne. Erityisesti Saudi-Arabia on kuitenkin antanut merkittäviä korulahjoja monille kuninkaallisille.
En ole ihan varma, miten muissa hoveissa menetellään lahjojen suhteen. Yritin googlailla Ruotsin hovia tuloksetta. Mutta pelkästään se, että hovit yleensä pysyvät lahjakoruista (ja muistakin uusista jalokivihankinnoista) niin hiljaa kuin mahdollista, kertoo jo paljon. Kuninkaallisten ylellinen elämä on tiedossa, mutta sitä ei haluta korostaa – varsinkaan silloin, kun kotimaassa on heikko taloustilanne tai lahjan antajaan liittyy ristiriitaisia näkemyksiä.
Vaikka toiselta valtionpäältä tuleva lahja on luonteeltaan diplomaattinen, ja Euroopan kuninkaallisilla ei pääosin ole poliittista valtaa, niin riskejä on silti mietittävä. Laittaako jalokivisetti saajan asemaan, jossa antaja odottaa vastapalvelusta? Mikä on antajan motiivi? Voiko tällaisia lahjoja ottaa vastaan maista, joiden hallinnon vakavat ihmisoikeusrikkomukset ovat yleisesti tiedossa? Ovatko lahjat saajan yksityisomaisuutta vai osa kruunun kokoelmaa? Maksetaanko niistä veroja tai tullimaksuja?
Lahjan antajaa ei saa kuitenkaan loukata, kun kyse on diplomatiasta, joten lahjasta kieltäytyminen ei ole yksinkertaista. Koruja ei voi ottaa vastaan yhdestä maasta ja sitten kieltäytyä toisesta. Lahjoja ei voi myöskään myydä eteenpäin. Yllä kuvassa kuningatar Sonjan kaulakoru, jonka arvellaan olevan lahja joltain aasialaiselta kuningashuoneelta.
Selvät pelisäännöt lahjojen kanssa auttavat, mutta nekään eivät aina riitä estämään kohuja. Hovit pitävät matalaa profiilia, antavat ympäripyöreitä lausuntoja ja kieltäytyvät kommentoimasta. Kaikki lahjathan eivät tietenkään tarkoita, että meneillään olisi jotain hämärää, mutta sinisilmäinen ei pidä olla. Piilottelu ei näytä hyvältä, ja voiko aseman puolesta vastaanotettuja arvoesineitä edes kutsua yksityisasioiksi?
Esimerkkejä lahjakoruista
Julkisuudessa ei ole täyttä varmuutta kaikista lahjoista, mutta usein korujen tyyli, ensiesiintyminen ja käyttötilaisuudet antavat hiukan osviittaa. Esimerkiksi Lähi-idästä tulleet lahjakorut ovat usein moderneja ja näyttäviä.
Herttuatar Camilla sai vuosia sitten Saudi-Arabiasta peräti kolme korusettiä yhden ainoan vierailun aikana. Lisäksi hän on saanut myöhemmin vielä yhden setin lisää. Korut mainittiin lahjalistoissa, mutta niistä ei yleensä kerrota yksityiskohtia. Alla olevan gallerian kahden ensimmäisen kaulakorun on arveltu olevan ensimmäiseltä vierailulta, ja viimeinen kuva olisi sitten myöhemmältä reissulta. Tottahan toki julkisuudessa noteerataan, kun kaulaan ilmestyy tuollaisia jättikoruja.
Alkuvuodesta 2012 Wessexin kreivitär Sophien uutisoitiin saaneen edellisvuonna kaksi korusettiä Bahrainista. Maan hallinto oli tukahduttanut arabikevään kansannousun väkivaltaisesti, ja hallinnon arveltiin pidättäneen ja kiduttaneen tuhansia siviilejä. Sophien saamat lahjat eivät näyttäneet julkisuudessa hyvältä, ja kriitikot toivoivat kreivittären huutokauppaavan korut ja lahjoittavan myyntisumman Bahrainin hallinnon uhreille. Se olisi ollut ehkä liian poliittinen veto. En tiedä, mitä koruille tapahtui.
Espanjan kuningatar Sofialla arvellaan olevan ainakin muutamia Lähi-idästä saatuja korusettejä. Lahjat on saatu varmaan vuosikymmeniä sitten, joten niiden rooli kuningas Juan Carlosin korruptioskandaalissa ei ehkä vaikuta kaikista olennaisimmilta, mutta eivät ne ole ainakaan huonontaneet kuningashuoneiden välejä. Juan Carlosin epäillään toimineen voitelijana Espanjan ja Saudi-Arabian välisissä isoissa bisneshankkeissa.
Vuonna 2010 Belgian kuningatar Paola puolestaan sai timanttikoruja Belgian entisen siirtomaan Kongon presidenttiparilta maan itsenäisyyden 50-vuotisjuhlien yhteydessä. Lahjasta tuli aikamoinen PR-skandaali. Ensinnäkin, eri tahoilta tuli ensin vaihtelevaa tietoa lahjan olemassaolosta.
Kongon timanttiteollisuuden ongelmat nousivat puheenaiheeksi Belgian päässä. Muutenkaan ökylahjan antaminen entisen emämaan kuningatarpuolisolle ei ollut paras mahdollinen idea, kun maassa oli yllin kyllin omiakin ongelmia. Paola lahjoitti korut Belgian valtiolle, joten ne eivät ole hänen yksityistä omaisuuttaan. Kuninkaalliset voivat periaatteessa käyttää niitä, mutta kohun vuoksi on mahdollista, että niitä ei välttämättä nähdä koskaan julkisuudessa.
Myös Pohjoismaiden kuningattarilla on koruja, joiden arvellaan olleen lahjoja Lähi-idästä tai Etelä-Aasian kuningashuoneilta. Muistatteko, miten prinsessa Sofian häätiaran alkuperä oli ensin pitkään mysteeri? Vasta puolitoista vuotta häiden jälkeen Svensk Damtidning onnistui selvittämään, että tiara oli tehty kaulakorusta, jonka kuningatar Silvia oli aiemmin saanut thaimaalaiselta prinssiltä. Hovi ei tämän paljastuksen jälkeenkään kommentoinut “yksityistä” lahjaa.
Miten koruihin pitäisi suhtautua?
Jalokiviasiat ovat varmasti hankalia kuninkaallisille. Kukapa ei haluaisi käyttää kaunista lahjakorua? Osin kyse on diplomatiasta, ja kuninkaalliset eivät tietenkään itse pyydä ökylahjoja. Rajanveto on vaikeaa: samaan aikaan pitää näyttää kuninkaalliselta, mutta liika luksus aiheuttaa kohun, varsinkin uudet hankinnat.
Asioita täytyy ehkä vähän suhteuttaa. Jos korujen, etenkin lahjakorujen, saaminen ja käyttäminen on pahasta, niin entä sitten kaikki muut lahjat ja historialliset esineet? Aika monen alkuperästä löytyy jotain kyseenalaista. Joissain tapauksissa on aika selvää, että tietyn korun käyttäminen ei ole sopivaa, mutta usein ollaan harmaalla alueella.
Ja keneltä päätös olla käyttämättä jotain korua eettisten ongelmien vuoksi tulee? Jos esimerkiksi valtio käy kauppaa vaikkapa Lähi-idän maiden kanssa, niin eikö kuninkaallisen ole silloin sopivaa käyttää samasta maasta saatuja lahjoja? Onko poliittisesti neutraalin kuninkaallisen hyväksyttävää tehdä sellainen kannanotto, että maan X lahjat ovat pannassa?
Tämä on sellainen asia, jossa hoveilla olisi varaa lisätä läpinäkyvyyttä. Ymmärrän, miksi he ovat mieluiten hissukseen, mutta läpinäkyvyys olisi paras keino torjua epäilyt väärinkäytöksistä. Selvät säännöt ja läpinäkyvyys olisivat myös selvä viesti lahjojen antajille, että timanttilahjat eivät ole oikoreitti mihinkään.
Pidän brittihovin systeemistä, että saajalla on eläessään yksinoikeus käyttää lahjojaan ja huolehtia niistä, vaikka korut kuuluvat kuitenkin kruunun kokoelmaan. Lahjakorut kuitenkin liittyvät saajan viralliseen asemaan, vähintäänkin valtiovierailujen yhteydessä saadut. Lahjojen saaminen on yksi asia, ja niiden peittely yleisöltä on toinen. Yllä kuvissa herttuatar Catherinella nähtyjä koruja, joiden epäillään olevan lahjoja Lähi-idästä, mutta alkuperää ei ole varmistettu.
Mitä koruille tapahtuisi, jos joku Euroopan monarkioista lakkautettaisiin nyt rauhanomaisesti? Kruununjalokivet jäisivät varmaan valtiolle, mutta entä yksityisomaisuudeksi laskettavat korut, jotka kuitenkin ovat osa kansallista kulttuuriperintöä? Monessa maassa on tällaisia monarkilta monarkille siirtyviä koruja sekä yksityisiä koruja. Entä lahjakorut – saisivatko ex-kuninkaalliset pitää ulkomailta saadut jalokivet, jotka he ovat vastaanottaneet virallisen asemansa puolesta?