Monarkia on iso osa Suomen historiaa, historiaamme, ja suuriruhtinaskunnan aikana suomalainen yhteiskunta koki paljon keskeisiä muutoksia ja otti harppauksia kohti nykyistä Suomea. Tänään aiheena on pala meidän kuninkaallista historiaamme, ja siksipä esittelen tässä postauksessa viisi henkilöä suoraan Venäjän imperiumin huipulta: Suomen suuriruhtinattaret eli Venäjän keisarinnat vuosilta 1809-1917.
Vuonna 1809 Suomesta tuli Venäjän imperiumin suuriruhtinaskunta, jollaisena se pysyi reilun vuosisadan verran aina vuoteen 1917. Ensimmäisen maailmansodan koettelemukset johtivat Venäjällä tunnetusti lopulta monarkian kaatumiseen ja keisariperheen murhaan sekä Suomen itsenäistymiseen. Suuriruhtinaskuntaamme ehti kuitenkin hallita viisi keisariparia (suluissa keisarin valtakausi):
- Aleksanteri I ja Elisabet Aleksejevna (1809-1825)
- Nikolai I ja Aleksandra Fjodorovna (1825-1855)
- Aleksanteri II ja Maria Aleksandrovna (1855-1881)
- Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna (1881-1894)
- Nikolai II ja Aleksandra Fjodorovna (1894-1917)
Kun kirjoitan keisarinnoista, kyseessä on siis empress consort, eli keisarinnapuoliso. Venäjällä on ollut myös useita hallitsevia keisarinnoja (empress regnant), mutta heidän aikanaan Suomi oli vielä osa Ruotsia.
Suuriruhtinaskunnan ajan viidellä keisarinnalla oli paljon yhteistä keskenään. Kaikki tulivat läntisestä Euroopasta ja avioituivat nuorina Venäjän keisarilliseen hoviin. Kulttuuri, hovietiketti ja hallitsijan asema yhteiskunnassa poikkesivat paljon länsieurooppalaisesta tyylistä. Monien eurooppalaisten hallitsijoiden valtaoikeuksia oli jo kavennettu parlamenttien hyväksi, mutta Venäjällä hallitsija oli itsevaltias.
Pienemmistä, vaatimattomimmista ja pääosin saksalaisista hoveista tulevien prinsessojen sopeutuminen elämään suuren imperiumin pääkaupungissa ei aina sujunut ongelmitta. Pietari sijaitsi kaukana Keski-Euroopasta, ja avioituessaan nuori morsian jätti taakseen perheensä, kotimaansa, uskontonsa ja jopa nimensä. Vastineeksi sai aseman imperiumin huipulla.
Alla on listattuna kuvan kera perustiedot kaikista viidestä naisesta: nimi, kotimaa, syntymä- ja kuolinvuodet, puoliso, perhe ja muuta kiinnostavaa. Postauksen loppupuolella kerron yleisemmin keisarinnojen elämästä hovissa. Lähteenä on käytetty pääosin Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansallisbiografia-verkkojulkaisua.
Elisabet Aleksejevna
Ensimmäisen Suomea hallinneen keisarin Aleksanteri I:n puoliso Elisabet Aleksejevna (1779-1826) oli syntyjään Badenin prinsessa Louise Marie Auguste. Prinsessa Louise avioitui tulevan keisarin kanssa vain 14-vuotiaana vuonna 1793. Venäläiseen tapaan Louise kääntyi ortodoksiksi, ja uudeksi nimeksi tuli Elisabet Aleksejevna.
Avioliitto oli aluksi onnistunut, mutta pariskunta etääntyi toisistaan ajan myötä, ja ainakin Aleksanterilla oli rakastajattaria. Keisaripari sai kaksi tytärtä (1799 ja 1806), jotka molemmat kuolivat reilun vuoden ikäisinä. He pysyivät kuitenkin ystävällisissä väleissä, ja Elisabet hoiti keisarinnan velvollisuudet ja tuki miehensä politiikkaa.
Pariskunta lähentyi uudelleen avioliittonsa loppuvaiheessa. Elisabet sairastui, ja keisaripari matkusti etelään lämpimämpään ilmastoon kesällä 1825. Keisari kuoli yllättäen Venäjän Taganrogissa muutamaa kuukautta myöhemmin. Järkytys ja suru pahensivat keisarinnan sairautta, ja Elisabet kuoli noin puoli vuotta puolisonsa jälkeen toukokuussa 1826.
Keisarinna Elisabet ei koskaan käynyt Suomessa, mutta Helsingin Elisabetinkatu (nykyinen Liisankatu) on nimetty hänen mukaansa.
Aleksandra Fjodorovna
Aleksandra Fjodorovna (1798-1860), syntyjään Preussin prinsessa Friederike Louise Charlotte Wilhelmine tapasi suuriruhtinas Nikolain, keisari Aleksanteri I:n veljen, tämän kiertäessä Eurooppaa tutustumassa hoveihin ja sopiviin morsianehdokkaisiin. Suuriruhtinas rakastui 17-vuotiaaseen prinsessaan, ja kihlat julkistettiin jo samana vuonna.
Charlotte matkusti Venäjälle vuonna 1817, ja häntä koulutettiin hovin ja ortodoksisen uskonnon tapoihin ennen kesähäitä. Prinsessasta tuli ortodoksikasteen ja avioliiton myötä suuriruhtinatar Aleksandra Fjodorovna. Avioliitto oli onnellinen, ja pariskunta nautti rauhallisesti perhe-elämästä, jopa vältellen hovia ja virallisia velvollisuuksia. Lapsista seitsemän kasvoi aikuisiksi.
Alun perin Nikolaista ja Aleksandrasta ei odotettu hallitsijaparia. Kun Aleksanteri I kuoli lapsettomana vuonna 1825, kruununperijä Konstantin, veljeksistä toiseksi vanhin, kieltäytyi kruunusta alempisäätyisen avioliittonsa vuoksi. Näin kruunu siirtyi seuraavalle veljelle, ja Nikolai ja Aleksandra saivat keisarin ja keisarinnan viitat harteilleen. Tämä tarkoitti yksityisen perhe-elämän loppumista.
Keisarinna Aleksandran terveys kärsi useiden raskauksien rasituksesta, mutta hän oli alusta asti puolisonsa tukena hallitsijan roolissa. Keisari Nikolai kuoli keuhkokuumeeseen 1855, ja Aleksandra oli musertunut. Hän oli leskikeisarinna viitisen vuotta ennen omaa kuolemaansa vuonna 1860. Helsingin Kauppatorin Keisarinnankivi pystytettiin Aleksandran ensimmäisen vierailun muistoksi vuonna 1835.
Maria Aleksandrovna
Maria Aleksandrovna (1824-1880), syntyjään Hessen-Darmstadtin prinsessa Maximiliane Wilhelmine Auguste Sophie Marie oli keisari Aleksanteri II:n puoliso. Ajan tyyliin Aleksanteri oli lähetetty kiertämään Eurooppaa, kuten isänsä aikanaan, ja tsarevits iski silmänsä vasta 14-vuotiaaseen prinsessa Marieen. Keisaripari ei lämmennyt miniäehdokkaalle, mutta Aleksanterin päättäväisyyden ansiosta Nikolai ja Aleksandra myöntyivät lopulta poikansa puolisovalintaan.
Marie ja Aleksanteri avioituivat vuonna 1841: morsian oli kuusitoista ja sulhanen täytti häiden aikaan 23. Prinsessa Mariesta tuli suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna ja myöhemmin keisarinna. Liitto syntyi rakkaudesta ja oli alkujaan onnellinen.
Maria tuki miestään hallinnossa ja Aleksanteri opasti vaimoaan venäläisten seurapiirien tavoille. Maria oli hyvin kiinnostunut venäläisestä kulttuurista, ja omaksui kielen ja ajattelutavan nopeasti. He saivat kahdeksan lasta, joista kaksi ensimmäistä kuolivat nuorina: erityisesti kruununperijä Nikolain kuolema järkytti keisarinnaa.
Avioliitto kuitenkin hiipui ajan kuluessa. Maria alkoi vähitellen vetäytyä syrjään uskonnon pariin, ja keisari Aleksanteri aloitti 1860-luvun lopussa suhteen ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan kanssa. Keisarinna sairastui tuberkuloosiin vuonna 1872 ja vietti sen jälkeen vain harvoin aikaa Pietarissa. Viimeisinä vuosinaan hän omistautui uskonnolle ja hyväntekeväisyydelle.
Keisarinna Maria Aleksandrovna kuoli kesällä 1880 Pietarin Talvipalatsissa. Rakkausavioliitosta oli jäljellä enää muistot – keisari Aleksanteri ei ollut paikalla puolisonsa kuolinvuoteella, vaan viettämässä aikaa uuden perheensä kanssa. Lastensa vastustuksesta huolimatta keisari avioitui ruhtinattarensa kanssa vain reilu kuukausi Marian kuoleman jälkeen. Aleksanteri salamurhattiin vuotta myöhemmin.
Suomessa Maarianhaminan kaupunki on nimetty keisarinna Maria Aleksandrovnan mukaan.
Maria Fjodorovna
Seuraava keisarinna Maria Fjodorovna (1847-1928) oli syntyjään Tanskan prinsessa Marie Sophie Frederikke Dagmar. Prinsessa oli kihloissa Venäjän kruununperillisen suuriruhtinas Nikolain kanssa, mutta sulhanen kuoli ennen häitä. Prinsessa kuitenkin kihlattiin sulhasensa veljelle, uudelle kruununperijälle ja tulevalle keisari Aleksanteri III:lle.
Häät pidettiin vuonna 1866, ja Dagmarista tuli suuriruhtinatar Maria Fjodorovna. Tuore suuriruhtinatar omaksui venäjän kielen nopeasti, ja hän saavutti suuren suosion uudessa kotimaassaan. Avioliitto oli yleisesti onnistunut, ja parille syntyi kuusi lasta, joista viisi kasvoi aikuisiksi.
Viidentoista vuoden avioliiton jälkeen Aleksanterista ja Mariasta tuli keisaripari, kun Marian appiukko salamurhattiin vuonna 1881. Isän kohtalo huoletti uutta keisaria, joka valitsi perheen kodiksi Pietarista useiden kymmenien kilometrien päässä sijaitsevan Hatshinan. Aleksanteri ei kokenut oloaan turvalliseksi Pietarissa tai muualla Venäjällä, ja rauhaa tarjosivat vaimon kotimaa Tanska ja oman valtakunnan rauhallisempi nurkka, Suomi.
Keisariparilla olikin hyvät välit Suomeen ja suomalaisiin. He purjehtivat kesäisin Suomenlahtea pitkin, ja viettivät useampana kesänä aikaa Langinkosken kalastusmajassa 1890-luvun taitteessa, keisarin kuolemaan vuonna 1894 asti. Kalastusmaja on edelleen pystyssä ja auki yleisölle kesäkaudella.
Maria Feodorovna oli puolisonsa kuoleman jälkeenkin leskikeisarinnana hyvin myötämielinen Suomelle ja yritti kääntää poikansa Nikolai II:n päätä venäläistämistoimista. Suomessa keisarinnan mukaan on nimetty Helsingissä Marian sairaala ja Dagmarinkatu sekä Tammisaaressa Dagmarin lähde.
Romanoveilla oli pitkä historia saksalaisten hovien kanssa, mutta Maria Fjodorovna toi mukanaan aivan uudenlaisia yhteyksiä: keisarinnan sisaruksiin lukeutuivat Britannian kuningatarpuoliso Alexandra, Tanskan kuningas Fredrik VIII ja Kreikan kuningas Yrjö I.
Keisarinna itse ei kuitenkaan puuttunut politiikkaan, eikä hänellä ollut minkäänlaista koulutustakaan. Maria sai anopiltaan Maria Aleksandrovnalta Punaisen Ristin puheenjohtajuuden sekä Keisarinna Marian laitosten suojelijan roolin.
Maria Fjodorovna leskikeisarinnana
Marian ja Aleksanterin vanhimmasta pojasta Nikolaista tuli isänsä kuollessa keisari vuonna 1894. Nikolai oli valmisteltu huonosti hallitsijan tehtäviin, ja äidin apu ja yhteydet hallintoon olivat nuorelle keisarille kullanarvoisia. Maria ei kuitenkaan onnistunut kääntämään poikansa päätä tämän avioliiton tai hallinnon kriittisten päätösten suhteen, mitkä lopulta ajoivat valtakunnan kaaokseen.
Maria Feodorovna oli vallankumouksen alkaessa vuonna 1917 jo lähtenyt Pietarista Kiovaan, josta hän lähti kaksi vuotta myöhemmin Englantiin, sisarenpoikansa kuningas Yrjö V:n lähettämän laivan kyydissä. Hänen mukanaan matkusti myös muita selvinneitä Romanoveja.
Leskikeisarinna asettui elämänsä viimeiseksi vuosikymmeneksi synnyinmaahansa Tanskaan, eikä käynyt enää Venäjällä. Hänen kuudesta lapsestaan ja muusta venäläisestä lähisuvusta oli vallankumouksen jälkeen jäljellä lähinnä tyttäret Ksenia ja Olga perheineen.
Marian oli vaikea tunnustaa poikansa perheen kohtaloa, mutta tytär Olga arveli myöhemmin äitinsä hyväksyneen totuuden viimeisinä vuosinaan. Maria Fjodorovna kuoli vuonna 1928, yli 30 vuotta puolisonsa Aleksanterin jälkeen. Leskikeisarinna toivoi tulevansa haudatuksi miehensä viereen Pietariin, mutta ajan henki ei sallinut sitä, ja Maria haudattiin Tanskan kuninkaallisten hautapaikkaan Roskilden tuomiokirkkoon.
Vasta vuonna 2005 Tanskan ja Venäjän hallitukset sopivat entisen keisarinnan jäännösten siirtämisestä, joka toteutettiin syyskuussa 2006. Tanskan kuninkaallinen sotalaiva HDMS Esbern Snare kuljetti jäännökset Pietariin. Miinalaiva Pohjanmaa oli Suomenlahdella Jussarön edustalla osoittamassa kunnioitusta ohipurjehtivalle entiselle suuriruhtinattarelle, joka oli eläessään ollut tunnettu suomalaisten ystävä.
Aleksandra Fjodorovna
Venäjän viimeiseksi keisarinnaksi jäänyt Aleksandra Fjodorovna (1872-1918) oli syntyjään Hessenin ja Reinin prinsessa Victoria Alix Helena Louise Beatrice. Hän oli brittikuningatar Viktorian tyttärentytär. Prinsessa Alixin ja Venäjän kruununperijän Nikolain rakastuminen herätti vastustusta molempien sukulaisissa. Venäjän keisaripari ei pitänyt prinsessaa luonteeltaan sopivana suuren imperiumin johtoon, ja kuningatar Viktoriasta Venäjä oli takapajuinen.
Keisari Aleksanteri III kuitenkin sairastui vakavasti, ja Nikolai sai isältään siunauksen avioliitolle ennen tämän kuolemaa. Prinsessan ja suuriruhtinaan ensitapaamisesta oli kulunut tuolloin 10 vuotta. Avioliitto solmittiinkin heti Aleksanteri III:n hautajaisten jälkeen loppuvuodesta 1894, ja 22-vuotiaasta Alixista tuli keisarinna Aleksandra Fjodorovna.
Keisariparin liitto oli onnellinen. He saivat neljä tytärtä nopeaan tahtiin ja nauttivat perhe-elämästä, mutta Aleksandra ei onnistunut voittamaan kansaa puolelleen. Tuoreen keisarinnan suhde kansaan oli koetuksella heti saapumisesta alkaen: ajoitus oli liian nopea appiukon kuoleman jälkeen ja Aleksandraa sanottiinkin kansan parissa “hautajaismorsiameksi”.
Aleksandra ei myöskään viihtynyt seurapiireissä, toisin kuin anoppinsa, suosittu leskikeisarinna Maria Fjodorovna. Keisarillisen protokollan erikoisuutena oli myös arvojärjestys, jossa leskikeisarinna oli hallitsevan keisarin puolisoa korkea-arvoisempi. Näin ollen Aleksandra ei edes voinut esiintyä puolisonsa rinnalla, sillä tämä oikeus kuului korkea-arvoisemmalle leskikeisarinnalle. Aleksandra tuli tilaisuuksiin miehensä ja anoppinsa jälkeen jonkun muun miessukulaisen käsipuolessa.
Ulkopuolisuus hovissa
Aleksandra ei edeltäjiensä tapaan saanut juuri aikaa tottua uuteen kotimaahan, sillä hänestä tuli avioituessaan suoraan keisarinna. Brittihovissa kuningatar Viktorian luona kasvaneelle Aleksandralle Pietari oli vaikea paikka, eikä heikkohermoisuus parantanut tilannetta. Välit leskikeisarinnaan eivät parantuneet, ja oli varmasti vaikea saada ystäviä, kun anoppikin kohteli miniäänsä kuin saksalaista ei-toivottua vierasta.
Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Aleksandran syntyperästä tuli entistä suurempi synti. Ei auttanut, vaikka keisarinna antoi oman panoksensa sodan alkaessa, ja muutti Katariinan palatsin sotasairaalaksi ja kävi sairaanhoitajakurssin vanhimpien tyttäriensä kanssa voidakseen auttaa.
Aleksandra oli omistautunut äiti, ja pitkään odotettu poikalapsi eli kruununperijä Aleksei syntyi neljän tyttären jälkeen vuonna 1904. Pojalla todettiin kuitenkin Aleksandran suvusta peritty verenvuototauti, josta keisarinna syytti itseään. Sairautta piiloteltiin hovilta ja kansalta. Keisarinnan taipumus mystiikkaan ja uskontoon toi Grigori Rasputinin hänen elämäänsä.
Aleksandra tarvitsi Rasputinia hoitamaan Alekseita ja hänen sairaskohtauksiaan, ja Rasputin ehti saada paljon vaikutusvaltaa keisariperheeseen ja valtakunnan asioihin Aleksandran kautta. Kansan silmissä Rasputin oli keisarinnan rakastaja ja syvästi inhottu mies, joka lopulta salamurhattiin. Juoneen osallistui myös keisariperheen sukulaisia.
Traaginen loppu
Nikolai ei ollut taitava hallitsija, eikä Aleksandra ollut sen parempi neuvonantaja. Nikolain valtakauden alussa leskikeisarinna Maria Feodorovnan sanotaan pyörittäneen käytännössä koko hallintoa, mutta vähitellen Aleksandra alkoi ottaa enemmän jalansijaa. Aleksein sairauden takia perhe eristäytyi entisestään.
Samaan aikaan keisari oli kuitenkin edelleen yksinvaltias, Aleksandran henkilökohtainen suosio oli pohjamudissa ja kansa kärsi sodasta. Leskikeisarinna Maria Feodorovna yritti kääntää poikansa päätä, mutta yritykset epäonnistuivat, ja leskikeisarinna kerkesi lähteä Pietarista ennen tilanteen lopullista kärjistymistä.
Kansassa jo vuosia kytenyt kapinahenki puhkesi vallankumoukseksi vuonna 1917. Nikolai luopui maaliskuussa kruunustaan, ja perheen liikkumista rajoitettiin. Tästä asti keisariperhe oli käytännössä vangittuina ja heitä siirretiin muutaman kerran Venäjän sisällä. Kuten tiedämme, koko keisariperhe eli Nikolai ja Aleksandra, tyttäret Olga, Tatiana, Maria ja Anastasia sekä kuopus Aleksei teloitettiin heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa.
Pietarhovin palatsi oli yksi keisariperheen kesäasunnoista
Suomen suuriruhtinattaret
Nämä viisi keisarinnaa olivat siis titteleiltään myös Suomen suuriruhtinattaria. Mainitsinkin jo jokaisen kohdalla, mitä muistomerkkejä heistä on Suomessa. Kansallisbiografian tietojen mukaan ainoastaan viimeinen suuriruhtinattaremme Aleksandra Fjodorovna ei saanut mitään muistomerkkejä Suomessa.
Aleksandra ja Nikolai eivät olleet kovin suosittuja täällä, kun eivät olleet Venäjälläkään. Nikolaihan muistetaan Suomessa pääosin ankarista venäläistämistoimista. Keisaripari kävi Langinkoskella kerran, mutta Nikolai ei ollut kiinnostunut vanhempiensa vanhasta kesäpaikasta, joten keisarilliset vierailut Kymijoelle loppuivat Aleksanteri III kuoltua. He kyllä risteilivät kesäisin Suomessa, mutta vierailut suuntautuivat muualle, eikä Nikolailla ollut omaa kesäpaikkaa suuriruhtinaskunnassa.
Suuriruhtinattaristamme ainoastaan syntyjään tanskalaisella Maria Fjodorovnalla oli selkeä henkilökohtainen kiinnostus Suomen asioihin. Ehkä Suomi muistutti jollain tasolla kotimaasta, vaikka nykyistä ajatusmallia Pohjoismaista ei tietenkään vielä ollut olemassa. Maria Fjodorovnan tiedetään protestoineen ankarasti suuriruhtinaskunnan armeijan lakkauttamista ja muita venäläistämistoimia 1900-luvun alussa.
Muut suuriruhtinattaret olivat taustaltaan saksalaisia, ja heille Suomi oli luultavasti tuntematon ja syrjäinen kolkka, vain yksi osa suurta valtakuntaa. Maantieteellisestä läheisyydestä huolimatta Helsinki oli pikkukaupunki aivan alkutekijöissään, eikä siellä ollut merkittävää aatelistoa eikä yhteyksiä kuninkaallisiin.
Aleksanteri III aloitti perinteen antaa Faberge-muna pääsiäisenä lahjaksi vaimolleen. Keisariperhe tilasi vuosien varrella kymmeniä munia.
Venäjän keisarinnat imperiumin huipulla
Venäjän keisarinnat olivat ehkä valtakunnan huipulla, mutta elämä ei silti sujunut ilman vastoinkäymisiä. Lasten menetykset, sairastelut, huonot välit sukulaisiin, yksinäisyys ja kokemattomuus varjostivat keisarinnojen elämää. Jo mainittu venäläinen protokolla, jonka mukaan leskikeisarinna ohittaa keisarinnapuolison, aiheutti kitkaa erityisesti Elisabet Aleksejevnan sekä jälkimmäisen Aleksandra Fjodorovnan ja heidän anoppiensa välille.
Elämä keisarillisessa hovissa oli toisinaan myös aikamoista juonittelua, joka saattoi viedä hengen. Romanovien historiasta löytyy useita vallankaappauksia ja salamurhia, ja Suomea hallinneista keisareista Aleksanteri II salamurhattiin.
Keisarinnoilla ei muodollisesti ollut valtaa, mutta he saattoivat vaikuttaa kulisseissa suurestikin. Ainakin Maria Aleksandrovna ja Aleksandra Fjodorovna olivat miestensä tärkeitä neuvonantajia, ja Maria Fjodorovna vaikutti vahvasti poikansa hallintoon.
Upea Talvipalatsi oli keisarillisen hovin keskipiste
Hallitsijan itsevaltaisuus heijastui kruunun ympärillä käytävään valtapeliin – keisariparin suosioon saattoi päästä helposti, mutta paikka oli myös todella nopeasti menetetty. Uhka keisariperheelle saattoi tulla lähipiiristä tai alamaisten joukosta. Julmin kohtalo näistä naisista oli tietysti jälkimmäisellä Aleksandralla, jonka virheet maksoivat hänelle koko perheen hengen.
Myös Maria Fjodorovnan tarina on mielestäni erityisen koskettava: selviytyminen vallankumouksesta, poikien ja monien muiden sukulaisten murhat sekä valtakunnan ja monisatavuotisen hallitsijasuvun romahtaminen eivät ole olleet helppoja paloja niellä. Haudanlepoonkaan hän ei päässyt puolisonsa viereen ennen kuin lähemmäs 80 vuotta kuolemansa jälkeen.
Keisarinna Maria Feodorovnan jäänteitä siirretään syyskuussa 2006
Vallankumous vei kaikkinensa Romanovin suvulta hengen, kotimaan ja omaisuuden. Palatsit ja muu omaisuus jäi Venäjälle. Romanoveja on kuitenkin edelleen elossa, ja olen aikaisemmassa postauksessani käynyt läpi suvun nykytilannetta. Suvun monista alahaaroista useamman mieslinja on jo sammunut.
Nykyiset Romanovit ovat mieslinjassa Aleksanteri II tai Nikolai I:n jälkeläisiä. Viimeisen keisarin läheisimmät elossa olevat sukulaiset ovat hänen sisariensa Ksenian ja Olgan jälkeläisiä.
Lähteet
Manninen, Merja: Elisabet Aleksejevna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 12.1.2018)
Manninen, Merja: Aleksandra Feodorovna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 12.1.2018)
Manninen, Merja: Maria Aleksandrovna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 12.1.2018)
Sainio, Venla: Maria Feodorovna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 12.1.2018)
Sainio, Venla: Aleksandra Feodorovna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 12.1.2018)
Venäjän viimeiset keisarinnat. 2017. [dokumentti] Ohjannut H. Schuler. Saksa: Berlin Producers. Dokumentti katsottavissa Yle Areenassa (viitattu 24.1.2021).
Artikkeli julkaistu alun perin tammikuussa 2018. Päivitetty kesäkuussa 2020 ja tammikuussa 2021: korjattu tekstiä ja kappalejakoa, lisätty alaotsikoita ja päivitetty kuvia.