Tänään marraskuun 11. päivänä tulee 100 vuotta täyteen siitä, kun Ranskassa vuonna 1918 solmittu aselepo astui voimaan, ja neljä vuotta kestänyt ensimmäinen maailmansota tuli viimein loppuunsa. Kansainvälinen suursota muutti maailmanjärjestystä pysyvästi ja mylläsi Euroopan kartan täysin uusiksi. Sota vaikutti raskaasti Euroopan monarkioihin, joten halusin huomioida merkkipäivää jotenkin. Blogin teemaan sopivasti kurkistamme tänään Euroopan kuninkaallisiin piireihin sadan vuoden taakse. Keitä sodan keskeisten osapuolien valtaistuimilla olikaan?

Euroopan kartta näytti hyvin erilaiselta 1900-luvun alussa nykyaikaan verrattuna. 1800-luvun jälkipuoli ja 1900-luvun alku olivat näin jälkiperspektiivistä kuninkaallisuuden kulta-aikaa. Silloin Eurooppaa hallitsivat keisarit, kuninkaat, ruhtinaat ja suurherttuat. Parlamentarismi oli jo monin paikoin edennyt, ja nationalismi koetteli erityisesti suuria ja monikansallisia imperiumeja, mutta kuninkaallisuutta ei vielä kyseenalaistettu samalla tavalla kuin nykyään. Ennen massamediaa ja maailmansotia monarkiat olivat mantereen vallitseva normi, ja tasavallat poikkeuksia. Monissa maissa koettiin pitkiä valtakausia (Itävalta-Unkari, Britannia, Saksa, Alankomaat, Liechtenstein), ja samalla imperialismi ja siirtomaavalloitukset pönkittivät Euroopan vallanpitäjien asemaa. Samaan aikaan alkava globalisaatio, teollistuminen ja yhteiskunnallinen kehittyminen saivat valtiot kilpailemaan toisiaan vastaan.

Itävalta-Unkarin kruununperillinen, arkkiherttua Frans Ferdinand

Ensimmäinen maailmansota tavallaan rikkoi sen (suhteellisen) rauhallisen ja edistyksellisen ajanjakson, joka Euroopassa oli noin sadan vuoden ajan vallinnut Napoleonin sotien jälkeen. Ihmiskunnalla on kuitenkin taipumusta konflikteihin säännöllisin väliajoin, mutta aika oli selvästi alkanut ajaa vanhanajan monarkian ohi. Maailmansodat tunnetusti koituivat useamman eurooppalaisen monarkian lopuksi.

Ensimmäinen maailmansotahan sai alkunsa kuninkaallisista. Sotaan johtavia syitä oli monia, ja vanhan mantereen valtasuhteet olivat kiristyneet jo pitkään, mutta varsinaisen kipinän antoi Itävalta-Unkarin kruununperillisen, arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha Sarajevossa. Iskussa kuoli myös arkkiherttuan vaimo, Hohenbergin herttuatar Sophie. Serbinationalistisen Gavrilo Principin ampumat “Sarajevon laukaukset” johtivat Itävallan ja Serbian väliseen sodanjulistukseen, jonka ketjureaktiona myös muut maat vastasivat sodanjulistuksiin liittolaissopimustensa mukaan.

Kuninkaalliset perheet olivat tuolloin hyvinkin läheistä sukua toisilleen, ja eri osapuolien valtaistuimilla oli useampia serkuksia. Ympärysvaltoihin kuuluivat Euroopan suurista maista Ranska, Britannia, Venäjä ja lisäksi muita monarkioita kuten Italia, Belgia, Serbia ja Kreikka. Keskusvaltoihin eli hävinneeseen osapuoleen kuuluivat Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarikunnat lisäksi Osmanien valtakunta eli nykyinen Turkki sekä Bulgarian kuningaskunta. Tässä postauksessa käsittelen neljän keskeisimmän monarkian, eli Itävalta-Unkarin, Britannian, Venäjän ja Saksan hallitsijoita.

Itävalta-Unkarin mahtavaa kaksoimonarkiaa hallitsivat Habsburgit, yksi Euroopan vanhoista mahtisuvuista. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa keisarikuntaa hallitsi vuodesta 1948 vallassa ollut keisari Frans Joosef I. Frans Joosef kuoli kesken sodan marraskuussa 1916. Itävalta-Unkarin monarkia ja keisariperhe oli jokseenkin vaikeassa tilanteessa vuosisadan vaihteessa. 1800-luvulla kaikkialla Euroopassa vaikuttanut nationalismi sai myös monikansallisen keisarikunnan yhtenäisyyden rakoilemaan. Keisarin pitkää, 68 vuotta kestänyttä valtakautta puolestaan värittivät lukuisat perhetragediat. Frans Joosefin ja tämän puolison, keisarinna Elisabetin avioliittoa häiritsivät mm. Elisabetin ja tämän anopin huonot välit sekä masennuksesta kärsineen Elisabetin ahdistus Itävallan muodollisen hovielämän keskellä. Ensin keisariparin esikoistytär sairastui ja kuoli vain parivuotiaana. Myöhemmin keisari Frans Joosefin nuorempi veli, arkkiherttua Maximilian nousi Ranskan tuella Meksikon keisariksi, mutta vain muutaman vuoden pituiseksi jäänyt monarkia loppui Maximilianin teloitukseen tämän ollessa vain 34-vuotias vuonna 1867.

Keisariperheen kaikista suurimmat murhenäytelmät olivat kuitenkin Frans Joosefin ja Elisabetin ainoan pojan, kruununprinssi Rudolfin ja tämän rakastajattaren, paronitar Maria Vetseran kaksoisitsemurha, ns. Mayerlingin tapaus vuonna 1889, sekä keisarinna Elisabetin salamurha vuonna 1898. Keisariparin liitosta kasvoi aikuisiksi kaksi tytärtä, mutta naisilla ei ollut kruununperimysoikeutta, joten Frans Joosefin perijäksi vaihtui hänen veljenpoikansa, arkkiherttua Frans Ferdinand. Keisarin ja arkkiherttuan välit eivät olleet erityisen lämpimät, ja niitä hiersi erityisesti se, että arkkiherttua oli itsepäisesti avioitunut epäsäätyisesti morganaattiseen avioliittoon. Arkkiherttuan vaimo Sophie ei siis saanut liiton myötä oikeutta miehensä asemaan eikä heidän lapsillaan ollut perimysoikeutta. Keisarin kerrotaan jopa pitäneen arkkiherttuan murhaa pienenä helpotuksena. Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen kruununperijän asema siirtyi vielä kauemmas Frans Ferdinandin veljenpojalle. Frans Joosef oli siis uuden perijänsä, arkkiherttua Kaarlen isosetä. Kaarle ei ollut entuudestaan läheinen keisarin kanssa, ja koulutus hallitsijan tehtäviin jäi pahasti kesken, kun Frans Joosef kuoli kesken sodan, vain kaksi vuotta Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen. Arkkiherttua nousi valtaan keisari Kaarle I:nä, ja hän jäi historiaan Itävalta-Unkarin viimeisenä hallitsijana. Monarkia lakkautettiin vuonna 1918 sodan loppuessa.

Keisari Frans Joosef ja keisarinna Elisabet

Keisari Kaarlen ja keisarinna Zitan kruunajaiset

Keisari Kaarle oli naimisissa Bourbon-Parman prinsessa Zitan kanssa, ja he saivat kahdeksan lasta. Keisariperhe selvisi valtakuntansa hajoamisesta hengissä, ja Kaarle itse asiassa yritti vielä muutaman kerran muotoseikkoihin vedoten palata Itävallan kruunulle, tosin menestyksettä. Yritysten jälkeen perhe karkoitettiin Madeiran saarelle Atlantille, jossa Kaarle kuoli muutaman kuukauden päästä vuonna 1922 vain 34-vuotiaana. Ex-keisarinna Zita eli loppuelämänsä leskenä, mutta suuren perheen ympäröimänä. Zita kuoli vasta 96-vuotiaana vuonna 1989. Kaarlen ja Zitan vanhin poika, kruununprinssi Otto loi myöhemmin uran europarlamentaarikkona. Habsburgin suvun nykyinen päämies on Oton poika, arkkiherttua Karl. Myös keisari Frans Joosefilla ja keisarinna Elisabetilla on nykypäivänä jälkeläisiä tytärtensä kautta, mutta nämä eivät ole Habsburg-sukuisia.

Vinkkasinkin tästä jo facebookissa aiemmin, mutta brittihovi on jakanut parin viime viikon ajan joka päivä arkistopaloja ensimmäiseen maailmansotaan liittyen. Aiheina on ollut kuningasperheen ja hovin rooli sota-aikana. Kannattaa tsekata vaikka hovin instagram tai facebook, mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Brittiläistä imperiumia oli maailmansodan alkaessa hallinut jo muutaman vuoden ajan kuningas Yrjö V; kuningatar Viktorian pojanpoika ja nykyisen kuningattaren isoisä. Yrjöllä ja hänen puolisollaan kuningatar Marylla oli kuusi lasta, joista yksi kuoli nuorena vuonna 1919. Sodan aikaan yksikään kuningasparin lapsista ei vielä ollut naimisissa. Kuninkaallisen perheen ytimeen kuului myös kuninkaan äiti, kuningataräiti Alexandra.

Kunnigas Yrjö V ja kuningatar Mary vuonna 1911

Kuningas Yrjö oli sekä liittolaismaa Venäjän että vihollismaa Saksan hallitsijoiden serkku. Itse asiassa vanhoista kuvista näkee, että kuningas Yrjö ja Venäjän keisari Nikolai II olivat hyvin samannäköisiä, kuin veljeksiä. Kuningataräiti Alexandra ja Venäjän leskikeisarinna Maria Fjodorovna eli Nikolain äiti olivat sisaruksia. Saksan keisari Vilhelm oli kuningas Yrjön isänpuoleinen serkku; brittikuningas Edvard VII ja Vilhelmin äiti, Saksan leskikeisarinna Victoria olivat molemmat kuningatar Viktorian lapsia.

Britannian kuningashuone oli hyvin saksalaista alkuperää, sillä kuningatar Viktoria oli itsekin puoliksi saksalainen, ja hänen puolisonsa prinssi Albert oli Saksi-Coburg-Gothan sukua. Tavan mukaan poika käyttää isänsä sukunimeä, joten Viktorian ja Albertin pojan myötä Britannian hallitsijasuku vaihtui Hannoverista (myös saksalainen Saksi-Coburg-Gothaan. Monet kuningatar Viktorian lapsista avioituivat saksalaisten prinssien ja prinsessojen kanssa, ja myös kuningatar Mary oli syntyjään saksalaisen Teckin prinsessa, vaikka olikin syntynyt ja kasvanut Englannissa. Kuningashuoneella oli siis tiiviit siteet Saksan monarkioihin, ja monilla sukulaisilla oli saksalaisia arvonimiä. Ainut avoimen saksalaisvastainen kuninkaallisen perheen ytimessä taisi olla kuningatar Alexandra, syntyjään Tanskan prinsessa. Alexandran lapsuudessa käydyt Tanskan ja Preussin väliset sodat iskostivat vahvan inhon Saksaa kohtaan. Maailmansota luonnollisesti synnytti negatiivisia tunteita vihollismaata kohtaan kansan parissa, mikä sai kuningas Yrjön tekemään merkittäviä toimenpiteitä kuningashuoneen brittiläistämiseksi.

Vasemmalla Venäjän Nikolai II, oikealla Britannian Yrjö V. Serkukset olivat hyvin samannäköisiä.

Yrjön merkittävin päätös oli vaihtaa kuningashuoneen nimi Saksi-Coburg-Gothasta brittiläisempään Windsoriin. Nimi tulee tietysti Windsorin linnasta. Lisäksi kuningas riisui brittisukulaisilta näiden saksalaiset tittelit. Useat suvut vaihtoivat nimensä, esimerkiksi nykyisen Edinburghin herttuan, prinssi Philipin äidin Battenberg-suvusta tuli brittiläisempi Mountbatten. Kuningas Yrjö loi saksalaisten arvoniminen tilalle brittiläisiä aatelisarvoja tavallaan korvaukseksi. Äitinsä painostuksesta kuningas myös määräsi Sukkanauharitarikunnan saksalaisten jäsenten liput poistettaviksi Windsorin linnan Pyhän Yrjön kappelista, joka on ritarikunnan kotikirkko. Samaan syssyyn kuningas myös rajasi kuninkaallisten tittelien periytyvyyttä niin, että HKK-puhutteluun ja prinssin/prinsessan arvonimeen olivat jatkossa oikeutettuja hallitsijan lapset, hallitsijan poikien lapset sekä Walesin prinssin vanhimman pojan vanhin poika. Tätä Letters patent -asetusta noudatetaan edelleen, vaikka kuningatar Elisabet on tehnyt siihen pieniä päivityksiä.

Siinä vaiheessa kun ensimmäinen maailmansota virallisesti päättyi, Venäjän keisariperhe oli ollut jo useamman kuukauden kuolleena. Olen kirjoittanut Romanoveista muutaman kerran aiemminkin, joten en toista tähän samaa asiaa nyt neljättä kertaa. Kirjoitin aiheesta viimeksi viime kesällä tsaariperheen murhan 100-vuotispäivänä. Teemaa on sivuttu myös Venäjän keisarinnojen yhteydessä sekä blogihistoriani alussa, kun kirjoitin Romanov-suvun nykytilanteesta.

Keisari Nikolai II, keisarinna Aleksandra ja heidän viisi lastaan muodostivat suuren keisarisuvun ytimen. Keisarinna oli alusta alkaen epäsuosittu Venäjällä, ja sodan aikana Aleksandran saksalaistaustaisuus ei ainakaan parantanut asioita. Keisaripari sai pojan ja kruununperijän vasta neljän tyttären jälkeen, ja pahaksi onneksi tsarevits Aleksei sairasti verenvuototautia. Asian arkaluontoisuuden vuoksi keisariperhe piilotteli poikaa hovilta ja kansalta, mikä heikensi perheen suosiota entisestään.

Keisari Nikolai II perheineen noin vuonna 1914

Venäjällä oli jo entuudestaan paljon ongelmia, esimerkiksi hallintojärjestelmä ja valtakuntaa repivä nationalismi (Suomikin irtaantui keisarikunnasta vuonna 1917 heti tilaisuuden tullen). Keisari Nikolain suuri virhe oli asettua itse armeijan johtoon, sillä tappioista syytettiin sen jälkeen suoraan keisaria. Lukuisat Romanovit menettivät henkensä vallankumouksien pyörteissä – pakenemaan onnistuivat leskikeisarinna Maria Fjodorovna ja Nikolain sisaret, suuriruhtinattaret Olga ja Ksenia. Leskikeisarinna pakeni Krimin kautta Välimerelle, josta hänen sisarenpoikansa kuningas Yrjö V:n lähettämä brittialus haki hänet Lontooseen. Maria Fjodorovna eli jonkin aikaa sisarensa kuningatar Alexandran kanssa Lontoossa, ja asettui myöhemmin kotimaahansa Tanskaan viimeisiksi vuosikseen.

Ensimmäinen maailmansota lopetti Romanovien 300 vuotta kestäneen valtakauden. Venäjällä salamurhat ja salaliitot eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia, mutta keisariperheen traaginen loppu järkytti muualla Euroopassa. Tätä taustaa vasten muut valtakuntansa menettäneet monarkit pääsivät helpolla. Jälkipolvien perspektiivistä Nikolai II:sta ja hänen perhettään muistetaan Venäjällä hyvillä mielen, ja heidät julistettiin pyhiksi vuosikymmeniä myöhemmin. Keisariperheen kuolemaa muistetaan Venäjällä vuosittain. Romanoveja on edelleen elossa, ja suvun päämiehen asemasta on hieman erimielisyyksiä.

Vuonna 1871 Preussin kuningaskunta ja lukuisat muut keskieurooppalaiset ruhtinas- ja suurherttuakunnat yhdistyivät Preussin johtamaksi Saksan keisarikunnaksi. Preussin kuninkaasta, Hohenzollern-sukuisesta Vilhelm I:stä tuli arvonimeltään myös Saksan keisari. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa keisarikunta oli siis vain reilut 40 vuotta vanha.

Vilhelm I:llä ja keisarinna Augustalla oli vain kaksi lasta; kruununprinssi Fredrik ja prinsessa Louise. Kruununprinssille järjestyi erinomainen naimakauppa kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin esikoisen prinsessa Victorian kanssa. Fredrik ja Victorian liitto toimi hyvin, ja parilla samanlainen ajatusmaailma, mutta liitto aiheutti närkästystä Saksan hovissa ja Britanniassa kansan parissa. Hohenzollernit ja hovi olivat toivoneet Frederickin naivan venäläisen suuriruhtinattaren. Vaikka kruununprinssiparin keskinäiset välit vaikuttivat toimivan, niin Frederickin ja Victorian liberaalit aatteet ja englantilaismyönteinen asenne vaikuttivat heidän suosioonsa Saksassa, ja erityisesti Victorialla ei ollut hovissa tai kansan parissa juuri tukijoita tai ystäviä.

Keisari Frederick ja keisarinna Victoria, kuvassa vielä kruununprinssiparina

Keisari Vilhelm I kuoli 90-vuotiaana vuonna 1888, jolloin Frederickistä ja Victoriasta tuli keisaripari. Keisari Fredrik kuitenkin sairasti kurkunpään syöpää, johon hän hieman myöhemmin menehtyi – valtakausi kesti vain 99 päivää. Valta siirtyi heidän pojalleen, keisari Vilhelm II:lle. Vilhelm jäi Saksan viimeiseksi keisariksi, ja hän hallitsi kolmekymmentä vuotta, aina ensimmäisen maailmansodan loppumiseen ja monarkian lopettamiseen saakka.

Vilhelm II oli siis kuningatar Viktorian tyttärenpoika, ja näin ollen brittikuningas Yrjö V:n serkku. Fredrik ja Victoria olivat suunnitelleet muuttavansa Saksan Britannian kaltaiseksi perustuslailliseksi monarkiaksi, mutta lyhyeksi jääneen valtakauden aikana he eivät ehtineet toteuttaa aikomiaan muutoksia. Uusi keisari Vilhelm oli kuitenkin vanhempiaan konservatiivisempi ja preussilaisempi, enemmän isoisänsä kuin isänsä kaltainen. Suhde äitiin jäi aina etäiseksi, valtaannousun myötä se muuttui jopa kylmäksi. Nuorempana Vilhem ihaili ja kunnioitti isäänsä, mutta kasvaessa ajatukset muuttuivat poliittisten ristiriitojen vuoksi. Saksan hovi ja hallinto olivat Vilhelmin puolella, ja Vilhelm oli saanut jo aiemmin pitkään tiettyjä vapauksia, joita hänen vanhemmilleen eli kruununprinssiparille ei oltu sallittu. Vilhelmin kerrotaan arvostaneen isoäitiään kuningatar Viktoriaa, ja yrittäneen hakea brittisukulaistensa hyväksyntää, mutta luonteeltaan ylimielinen keisari ei liiemmin ystävystynyt sukulaistensa kanssa. Vilhelmin muihin serkkuihin lukeutuivat mm. Venäjän keisarinna Aleksandra Fjodorovna, Norjan kuningatar Maud, Espanjan kuningatar Victoria Eugenie ja Romanian kuningatar Marie. Lisäksi Vilhelmin sisar, prinsessa Sofia oli avioitunut Kreikan tulevan kuningas Konstantin I:n kanssa. Perhesiteitä oli siis Britannian lisäksi myös moneen muuhun kuningashuoneeseen.

Vilhelm II ja keisarinna Augusta Viktoria vuonna 1907

Vilhelm itse oli naimisissa syntyjään saksalaisen prinsessa Augusta Viktorian kanssa. Keisariparilla oli seitsemän lasta; kuusi poikaa ja yksi tytär. Ainoan tyttären, Preussin prinsessa Viktoria Louisen häät vuonna 1913 olivat Euroopan kuninkaallisten viimeisiä suuria kokoontumisia ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Jo vuonna 1913 harrastettiin kuninkaallisia häätuliaisia. Preussin prinsessa Viktoria Louise avioitui tuolloin Hannoverin prinssi Ernest Augustin kanssa.

Keisari Vilhelm ei ollut taitava diplomaatti, ja häntä on jälkikäteen pidetty liian vastuuttomana noin vaativaan tehtävään. Ensimmäisen maailmansodan aikana päätösvalta lipui keisarilta käytännössä armeijan käsiin. Kun sota kääntyi keskusvaltojen tappioksi, Saksassa nousi vallankumous. Keisari joutui luopumaan kruunusta, ja Saksa julistettiin tasavallaksi. Keisariperhe sai pitää henkensä. Vilhelm ja Augusta Viktoria asettuivat maanpakoon Alankomaihin. Augusta kuoli vuonna 1921, minkä jälkeen Vilhelm meni vielä uudestaan naimisiin. Vilhelm itse kuoli vuonna 1941. Viimeisen keisariparin jälkeläisiä on vielä runsaasti elossa. Nykyinen Hohenzollernin suvun päämies on Vilhelmin ja Augustan pojanpojan pojanpoika, Preussin prinssi Georg Friedrich. Lisäksi muista eurooppalaisista isomman profiilin kuninkaallisista Hannoverit ovat keisariparin jälkeläisiä heidän tyttärensä prinsessa Viktoria Louisen kautta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan neljästä suuresta monarkiasta oli siis jäljellä enää Iso-Britannia. Sota muutti maailmaa pysyvästi, ja voimme vain toivoa, ettei samanlaista tragediaa tule enää koskaan uudestaan.

Kaksi keisarillista liittolaista: Saksan Vilhelm II ja Itävalta-Unkarin Frans Joosef I vuonna 1905, melkein kymmenen vuotta ennen sodan syttymistä.